Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.
"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen, sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla äänellä.
Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin, hän lisäsi:
"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä. Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."
Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.
"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta. Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."
Mutta Barbara ei vastannut mitään.
"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".
Hän pysähtyi, sillä Barbaran huulet liikkuivat.
"Pyydän, älkää loukatko minua."