Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin…"

Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän vaikutuksen.

"Hyvin ihana lapsi", hän ajatteli, "mitä rakastettavin nuori olento!"

Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan. Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa, niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti hillittyä — saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä nousevaa verta. Aika poika — epäilemättä — saattoi vaeltaa aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat olevan hyvillään, kun löysivät sitä — he kiihtyivät vainutessaan sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia! Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin. Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan, mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen, ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että "pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen, punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä, menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don Quixotetyyppi — mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan! Tehköön vain niin — mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista lordi Dennisille — yhtä hyvin kuin muillekin — että hänestä vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen, vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa. Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen — kumpi niistä nyt sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!

XXI LUKU.

Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut. Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti — mikä hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta. Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa, mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen mukavuudekseen, hän ajatteli:

"Hyvä Jumala, huomenna — minä olen jo poissa!"

Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään: "Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin — olenko minä muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat, estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi sen Barbarassakin — tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa, eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon, saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.

Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.

Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta. Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille, joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä, mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.