"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon koettaa sinua lohduttaa?"
"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä." Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.
"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."
"Toddy", kysyin minä, "etkö ole iloinen, kun isä ja äiti tulevat?"
"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."
"Toddy, sinä olet voitonhimoinen pikku raukka."
"En minä ole voitonhimoinen pikku jaukka; minä olen Toddy Lawjent."
Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin järjestelmät ovat kannattajilleen — ei mikään erikoisen ylevä vaikutin toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen, jotakin aivan erikoista.
"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"
"Emme tietystikään", sanoi Willy.