"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut ollenkaan lukea siunaustaan."
"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.
Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi ilmeisellä tyytyväisyydellä:
"Latketin tiunaukteni kahdetti."
Willy sanoi juhlallisesti:
"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät. Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna, ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä — minä, selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa? Liljaa? — ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi, liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen. Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa, joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja uudelleen luokseen täydellisyydellään — muuttumattomalla loistollaan.
"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto — "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut. On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:
"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla Willyn. Varmaankin — —? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista olentoa, joista suurempi huomautti:
"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."
"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"