"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."
III LUKU.
Yö ja aamu.
Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen, melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset, virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer, kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen, kun kuului:
"Ah-h-h-o-o-e-e!"
"Sh-h-h", huusin.
Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.
"Ah-h-h-o-o-ee!"
"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"
"En."