"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt vaiti?"
"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."
"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota kirottua nukkea etsiessäni."
"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."
"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"
"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."
"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle. Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta, putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:
"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin jakattan."
Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.
Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta. Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut, ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä, että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni luota.