"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."
"Näinkö aikaisin?" kysyin.
"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."
Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme, vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto. Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa, vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:
"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen teen sinulle pillin."
"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.
"Kyllä, menehän nyt vain!"
"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"
"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."
Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni. Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli Willyn yöpaita.