Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan — hän näkyi tuntevan poikien tavat —, ja minä autoin Willyn ja Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin, näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.
"Harry eno!"
Ah, tuotahan juuri odotinkin.
"Harry eno!"
"No, Willy!"
"Minusta tuntuu, että tuo on kuin taivaassa."
"Mikä?"
"Tarkoitan, kaikki tuo — täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa, joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."
Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.
"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä", jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."