"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti, että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy — tuo henkiolento, jota äidin sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa — Toddy katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua lammasta ja huomautti:
"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen, aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."
Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.
"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti. Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin. Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."
"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"
"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä — yksitoista kauheata veljeä. Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan, mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne — he tappoivat kauriin ja kastoivat viitan — ajatelkaa, että se tehtiin uudelle kauniille viitalle — ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se tuli aivan veriseksi."
"Aivan vejitekti", ehätti Toddy väliin julmalla innolla. Willy jatkoi:
"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja, siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat veljensä. Ja hän säikytti heitä — minä olisin antanut heille kaikille selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä, ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan, ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki iloisina."
"Ja he kattoivat viitan vejeen", toisteli Toddy.
"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus — tai minäpäs tiedän — lue meille —."