"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen. Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika, tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää! Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä poikaa, vaan suuri mies — Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus, kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin, että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat kuolleet."
Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää, saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:
"Tuudi minua. Tahdon Kalle mihin joutunut."
Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain nyyhkytti:
"Tahdon Kalle mihin joutunut."
"Mitähän tuo lapsi tarkoittanee?" kysyin ihmeissäni.
"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."
"Sitä en osaa", sanoin. "Eiköhän 'Virtaa, Jordan' kelpaisi, Toddy?"
"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:
"Ken tietää, mihin joutunut
korini pieni ois",
näin Kalle kysyy, "joku lie
sen vienyt multa pois.