"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."
"Tepät on mukavan näköittä", sanoi Toddy.
"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"
"Teit, kuolijainen", kertaa Toddy.
Mitähän mahtoi kuolijainen tarkottaa?
"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä — muutamilla on vain yksi."
Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin, ja katsoin ulos. Mitä näinkään — ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.
Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli ohi kulkemassa.
"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."
"Mutta ihmiset ajoneuvoissa voivat", sanoin.