Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.
"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan sinulle namusia."
"Minulle myös", ehätti Willy, "minähän sen hiiren Toddylle löysin."
Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen, päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen. Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa, ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.
"Willy tahtoi työdä jintatokejini."
"Enpäs", sanoi Willy.
"Mitä nyt, pojat?" kysyin minä.
"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi hampaiden välissä — siinä kaikki."
Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen, kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.
Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi: