"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin.
"Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."
"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista tunnetta, että se herättää kunnioitusta.
"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä kertoisi minulle satuja?"
"Mitä Toddy parka silloin tekee, Willy?"
"Ei hänestä ole hätää — hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku satu!"
"Mikä?"
"Kerro sellainen, jota en ennen ole kuullut."
"Odotappas — annahan olla — luulen, että kerron —"
"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli lähemmäksi — se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta, ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:
"Joona — katkaiti häntäntä!"