"En minä anna sen sinua niellä. Mene nyt sisään nopeasti", sanoin minä.
"Annatko tinä tille lantin, ettei te minua enää työ?" kysyi Toddy.
"Kyllä — paljon lantteja."
"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja —"
Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä, joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.
"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki — tinä olet paha miet — lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani", huusi sisarenpoikani.
"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin niellä."
Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi. "Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"
Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan vaarattomaksi läksin tieheni.
Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.