Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi. Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan ei voinut saada minua niitä avaamaan — sen sijaan tunsin vetovoimaa Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan — rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän, mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike rengin huutavan:
"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt, onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö matkoihinne tai minä kerron enollenne."
"En minä välitä mittään enotta", kuului Toddyn piipittävä ääni.
Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja huusi:
"Herra Burton, oletteko koskaan nähnyt tuollaista poikaa?"
Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.
"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.
"En minä voi", sanoi Toddy.
"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle, minä pyydän."
"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."