"Tahdon nähdä valatkalan, joka nieli Joonan", nyyhkytti Toddy.
"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.
"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa kirjassa — etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.
Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä tehdessään:
"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."
"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo kauvan aikaa sitten — heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno, keinutappas nyt meitä."
Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti, että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa. Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.
"Mikä hätänä, Toddy?"
"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän valatkaloitta voi-voo-i-i!"
Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.