"Harry eno, täytyykö minun tänään harjata hampaani?"
"Ei tarvitse — kiiruhda nyt — tule alas, äläkä tee enää mitään, jos ei sinua haluta, mutta tule — tulee päivällisaika ennenkuin saamme aamiaista."
Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:
"Voi, kuinkahan suuret vatsat meillä silloin olisikaan!"
Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan, jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä kuului säestystä, — jonkunlaista viheltävää ääntä — ja kun katsoin taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja kysyin:
"Mitä nyt taasen, Toddy?"
"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."
Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi, lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.
"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos sinä olet tuollainen pikku vauva."
"Noin hän tekee aina sadepäivinä", selitti Willy.