"Minä tuota — minä pistin sen — sano, Toddy, mihin sinä panit nappikoukun eilen?"
"Ei minulla ollut mitään nappikoukkua," vakuutti Toddy.
"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne panit?"
"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.
"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle. Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin huudahtaen:
"Mitä inhottavaa sinulla on siellä taskussasi, Toddy?"
"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."
Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: —
"Harry eno, sinä et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt sinä et saa aamiaista."
Se oli totta — minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas: