"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä", selitti Toddy.
Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä, mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi. Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui — ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään, viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen ylimielinen, ja huudahti:
"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat. Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala ole minulle niin paha kuin Mike — ja muutamat muut ihmiset. Minä toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin — minut ja pukki — ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."
Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta, pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta. Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:
"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te juokti tiehentä."
Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste, niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä, lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla, ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja, lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin, että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.
"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti niin kovatti."
Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli tipotiessään.
"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.
"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.