Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset kantapäissäni ja miekka sivullani.
"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."
Tuskin huomattava vavahdus vierelläni — hetken hiljaisuus, joka tuntui tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi askelta, ja Alice vastasi:
"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi rakasta silmää täyttyi kyynelillä.
"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti häntä syleillen.
"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.
Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa, minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.
"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin", sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme salavihkaa katseita.
"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."
Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin: