Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa, ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:
"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".
Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:
"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"
"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä — hänen rakkaimpansa —, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään sanomista — ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:
"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"
"Tjaa, eipä juuri — no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä. Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."
Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.
"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan — hyväst', hyväst'!"
Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi, että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.