"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"
"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:
"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".
Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman, itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä tuli lisää, ja hän kysyi:
"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"
Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:
"Voi, ei mikään — tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".
"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."
"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi, säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!" ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman omituista väkeä.
Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan, kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi, sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui: