"Mamman lemmikki — mamman ystävä — mamman suuri sydänkäpy!"
"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli. Onko mamma kipeä?"
"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"
"Mikä sinua niin väsyttää?"
"Voi voi, vauva — ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."
"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää ennenkuin siihen ihan kompastuin."
"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään. Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."
"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.
Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä, ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta perheenjäseneltä, joka huudahti:
"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."