"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan suuruksen."
"Emminä — poju tarttee pian ikkee."
"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."
Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.
Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne, missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:
"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"
Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:
"Vai sinä pikku kakara — etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä vienyt mukanaan?"
"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti porannut."
"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan sokeripalan."