Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen, valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja, ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita. Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa, kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä. Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen, herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen vuotta takaperin.
Ja sitten kylpy — se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin; mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet, pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille. Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään, kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä. Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi hankittava paisti oli vielä teurastajalla!
Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos, muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei ollut myöskään kuullut pojan huutavan — sillä talon väestä jokainen tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä —, niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen. Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan, sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa, että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:
"Bobboker! Mamman poju!"
Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin lystillinen seikka.
"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin kovin nauratti.
"Onko poju siellä — onko?" hätäili mamma.
"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.
Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia, kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa hiilikasassa, — tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset, joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:
"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle suloiselle kultupojalle?"