Ja mamma — Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! — mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla, huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai nokeen.
Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.
Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki nimen "Rouva Marston Ballamore".
Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä vetelehtineet, — piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame, sillä hänen sievä aamupukunsa — jossa hän mielestään näyttikin niin sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna — oli saanut toiseen olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.
Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella, sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen, ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät. Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli, niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä, päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia, jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei mikään näy pääsevän häiritsemään.
Pukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt istuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen huomauttavan:
"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!"
Tämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin ymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa valmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman ja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun, ennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi täysi oikeus päästä nostettavaksi.
"Rip, rip, rip", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan pistojen poikki.
"Päpi, pöpi-op-op-op-op!" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas vastasi: