Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:
"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"
Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:
"Mitä mamma 'anoo?"
"Sinä teet kipeätä — niin hirveästi!"
"Voi voi mamma — voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen, mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin tylysti? Bobboker ei sitä uskonut — ihan varmaan tämä oli tavatonta! Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.
"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta ääntä voitiin kuulla.
"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"
"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."
"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo mammaa — ää-ää-ngjää!"