"Pitihän se", sanoi mamma.
"Kah", sanoi pappa, "vai kuulit sen sinäkin?"
Mamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli häntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin varhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään huomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi kustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä, jotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät kirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi ruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle korpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja riensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille ja pukemaan nuorempaa poikaansa eli "pojua", joksi häntä tavallisesti sanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli Fred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa "Villit eläimet", samalla väristen koko ruumiillaan.
"Poika kulta", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; "pane heti pois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna lukemassa, kun on niin kylmä?"
"Jaha, mamma", sanoi Fred; "minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja minun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan heti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni."
Mitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma häneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja näki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan muuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.
"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?" kysyi mamma laskien kätensä hänen poskilleen ja suudellen häntä.
"Bobboker hyvä olla", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä kertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun raamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään nimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse valikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi kuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen merkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli sen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui itsestään kuin vieraasta henkilöstä.
"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?" kysyi mamma.
"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii", kuului vastaus, ja mamma ottikin pojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi, että Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.