"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:
"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"
"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että sukkalanka kiristyi ja katkesi.
"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"
"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.
"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti
Fred.
Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä, jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi häntä seuraavalla muistutuksella.
"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne 'ano pojulle mitää."
Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan molemmat silmänsä.
"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti
Bobboker vakavasti.