"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian — muuten lysti menee kaikki hukkaan."
"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri Bobbokerin omassa sukassa."
"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"
Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.
"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin terveellisiä?"
"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."
"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"
"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."
"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"
"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan juosta!"