"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen, "Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit omenan?"
"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin, mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen, samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella, ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh, soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan. Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.
"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty koko joukko rajaviivoja ja jokia.
Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa, antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman kasvoilla.
"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:
"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! — Nyt ei mamma enää ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.
"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma.
"Mamman tulee siitä niin paha olla."
"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa. Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla ja pitää ikkee niin pallo pian."
"Kyllä, kyllä — tekee niin kipeää — mamma tekee vaikka mitä, kunhan poju vaan ei enää rupea itkemään."
Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi keskeyttämään.