"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, — voi voi, niin pahaksi!"
"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian, muuten pojun pitää taas ikkee."
Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:
"Oli kerran pikkunen poika —" Mutta silloin hänen takanaan lennähti ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin sanovan:
"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran mennään kaupungille?"
"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.
"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.
"Ei", oli lyhyt vastaus.
"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä lisää."
"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma. "Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata kertaa."