"Minä kun —" väitti Fred.
"Minä —" väitti Bertha samalla.
"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti, otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään siitä mitään ääntä.
"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti
Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"
Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi keinuttamasta.
"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä rakentaa kuin Bobboker yksin?"
"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."
"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne sieltä kolttusi helmassa."
Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin. Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:
"Pitää avaa ovi pojulle pian."