"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."
"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."
"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.
Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.
"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."
"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti, mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.
"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."
Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.
"No mene nyt!"
"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.