"Alice täti!"
"Mitä?"
"Tule tänne — minulla on sinulle asiaa."
"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.
"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen — aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"
"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän vain tahtoi, ja kaikki syntyi."
"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne tietysti heti tapettu."
"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton, "silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."
Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle, kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut tunnustuksille.
"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."