"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta, ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien makua."
"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."
"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."
"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan — minä panin sen ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"
"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan, "minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika. Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin — —"
"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain jotakin."
"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton, "mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni tahtoisin takaisin?"
"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään — sitähän minäkin tahtoisin", sanoi Willy.
"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella, mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."
Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena: