"Nyt tiedän."
"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin lyhyeen.
"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä 'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.
"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi. Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä, mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"
"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat ärtyisiksi."
"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos — sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."
"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle, ennenkuin teitä kutsutaan!"
Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa, että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle. Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi, ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin jokin olisi häntä hyvin vaivannut.
"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi, että tuo nuori mies oli hyvin levoton.
"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt, kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja minutta tuntuu oikein pahalta."