"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"
"Tietysti juuri sitä."
"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."
"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.
"Tinun täytyy valmittaa meille yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."
"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.
"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin; minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."
Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:
"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"
"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi: