"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta. Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin pojille.
Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti. Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.
Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.
Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta, joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli koettanut palauttaa mieleensä.
Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä piipitystä.
"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane.
"Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"
"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton, "kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"
"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi, minun täytyy saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."
Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.
"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä", sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää, saavat he ankaraa kuritusta."