"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut. Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa. Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa. Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla lastenkamarissa."
"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa. Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot — pikku poika raukka — kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa. Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata musiikkia tavallisella pillillä!"
"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.
"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet", jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet. Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"
"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä huomautatte. Taivaan tähden!"
"Mitä on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.
"He — ovat — kälyni — poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"
"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania lähimmässä ympäristössään.
"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet. Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen", jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti kotiin!"
Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti hänet tuntiessaan. Willy sanoi: