"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä: "Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole suloiset!"
"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen sananlasku", huomautti herra Burton.
"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."
Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat seuraavan runokatkelman:
"Jos enkeli mä oisin,
Ja heidän seurassaan,
Ja kruunu päässä voisin
Ain' sirkkaa vinguttaa."
"Sirkkaa — niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."
"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut — esimerkiksi sinä ja lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä — olisi vaikuttaneet heihin niin ikävällä tavalla."
"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."
"Kuusi — vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä toivon —"
"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.