"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä. "Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi: "Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle, sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät vain neljä päivää — kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."
"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus — erinomaisesti sovitettuna", huomautti herra Burton vaimolleen.
"Lähdemmekö?"
"Voitko sinä lähteä?" kysyi rouva Burton ilostuen.
"Luultavasti — varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi, arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada viettää koko päivä hänen seurassaan.
Rouva Burton luki hänen ajatuksensa, mutta ei kuitenkaan oikaissut hänen erehdystään, vaikka omatunto soimasikin häntä tästä laiminlyönnistä. Hänen ilonsa johtui ajatuksesta, ettei hänen koko pitkään päivään tarvitsisi vastata pojista. Pojat olivat aina mieluummin olleet enonsa kuin tätinsä seurassa. Tämä oli toisinaan harmittunut ja loukannut rouva Burtonia, mutta kuluneen virkoa aikana oli hänen mielensä siinä suhteessa täydellisesti muuttunut. Pojat ottivat vilkkain ilonilmauksin vastaan tiedon, että heidän isäntänsä ja emäntänsä suosiollisesti suhtautuivat ehdotukseen, ja kahden seuraavan tunnin aikana ei liene koko Yhdysvalloissa ollut kahta ihmistä, jotka olisivat olleet enemmän touhuissaan kuin Willy ja Toddy. He olivat niin innoissaan, ettei ruoka tahtonut maistaa, ja vain vähän aikaa malttoivat he istua ruokapöydässä.
Willy kävi isänsä puheilla ja valvoi valjastamista. Toddy johti eväskorin järjestämistä, kunnes keittäjätär ajoi hänet pois keittiöstä ja koettaakseen suojella itseänsä enemmältä tunkeilemiselta lukitsi oven. Pojat halusivat ottaa mukaan niin paljon ylimääräistä matkatavaraa, että siitä olisi tullut kokonainen rautatievaunullinen ja antoivat vapaaehtoisesti lukuisia neuvojia, jotka eivät ehtyneet huolimatta vastaanottajien välinpitämättömyydestä. Vihdoin oli viimeinenkin mytty onnellisesti ajoneuvoissa, Terry autettiin istuimelle ja niin lähdettiin. He olivat tuskin viittä minuuttiakaan olleet liikkeellä, kun Willy jo sanoi:
"Harry eno, minun on jano!"
"Hajjy eno", sanoi Toddy, "minä kuolen nälkään — minä en työnyt juuji mitään aamiaitekti."
"Miksi et syönyt?" kysyi rouva Burton, "olihan pöydässä yllin kyllin ruokaa."