"Tikti, etten minä tahtonut," vastasi Toddy. "Minä en ole mikään vetuji, jota juotetaan vain tikti, että tullaan vetipytäkille. Minä juon vain tilloin, kun minun on jano. Ja nyt minun on jano."
Tultiin toiselle kaivolle ja Toddy joi vain pari kulausta. Täti väitti ettei hän ollut nähtävästi ollut ensinkään janoissaan; mutta Toddy vain selitti:
"Minuun ei mahdu paljoa. Minä en ole niinkuin hevotet, jotka voivat juoda kokonaiten ämpäjilliten vettä ja taavat titte vielä tilaa juoholle. Mutta nyt minun vattattani on kyllä tilaa leivoktille."
"Silloin annan sinulle vielä korpun," sanoi rouva Burton.
"En minä tahdo kojppua," sanoi Toddy. "Kojput eivät mene alat niin helpotti kuin leivoktet."
"Minä uskon, että lapsen eläimellinen luonto on ottanut hänet kokonaan valtoihinsa", sanoi rouva Burton. "Koko täällä-oloaikanansa hän ei ole tehnyt muuta kuin syönyt ja ollut vallaton, ja kuitenkin hän muutoin voi olla niin tunneherkkä ja haaveellinen."
"Lasten mieli on tuulen kaltainen", sanoi herra Burton, "se puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee, sinä levität purjeesi, mutta et näe tuulta, vaan kun sinä vähiten odotat, tulee tuulenpuuska."
Hetken kuluttua Willy huokasi:
"Oi voi, emme ole nähneet pienokaista kahteen päivään — mennään nyt heti häntä katsomaan."
"Willy, Willy," nuhteli rouva Burton, "koetappas nyt tyytyä siihen, mitä sinulla on, äläkä aina mieli jotain muuta. Palattuamme kotiin voit mennä häntä katsomaan."