"Mutta minäpät voin nähdä hänet ilman että minä menen hänen luokteen," sanoi Toddy, "minä voin aina nähdä kenen minä vain tahdon."
"Älä nyt joutavoi, Toddy," sanoi rouva Burton välittämättä miehensä varottavista viittauksista.
"Kuinka sinä näet ne, Toddy?" kysyi herra Burton.
"Minä ajattelen vain kejjan heitä, ja titte he heti tulevat minun tilmieni titäpuolelle ja minä näen ne. Tillä tavalla minä näen paljon ihmitiä. Minä näen Abjahamin ja Iitakin ja Goljatin ja pikku Davidin ja juutalaitlaptet ja Yjjö Wathingtonin, kun hän kaatoi itäntä puun. Voi, tuolla on kaniini. Pytäytetään ja otetaan te kiinni."
"Anna sen vain siellä juoksennella", sanoi herra Burton. "Ehkä se on matkalla kotiin päivälliselle. Ehkä kaikki sen omaiset jo istuvat pöydässä sitä odottamassa."
"Hyvänen aika!" ihmetteli Toddy silmät selällään. Vähintäin pari minuuttia oli hän vaiti. Sitten hän alkoi:
"Kejjan minä näin kaniinipejheen päivällittä työmättä. Niillä oli pienen pieni pöytä ja pienen pieniä tuoleja ja kaniini-itä luki juokatiunaukten, ja —"
"Toddy, Toddy, äläpäs nyt laskettele!" keskeytti rouva Burton.
"En minä latkettele", sanoi Toddy, "ja titte pikku kaniini-poika tanoi: 'Itä, minä tahdon juotavaa!' Titte itä otti juomalatin, joka oli niin tuuji kuin tojmuttin, ja piti tuujta lehteä tyjjittäin, niin että katte voi vijjata latiin. Titte hän antoi pikku kaniini-pojan juoda. Kun he olivat lakanneet juomatta, antoi kaniini-emo jokaitelle pikku kaniini-pojalle mantikan, jota he taivat imeä. Ketään ei oltu kätketty panemaan juokalappua eteentä, tillä heillä oli kaikilla puvut, jotta lika ei ollenkaan näkynyt. Äiti tanoo aina, että minullakin pitäiti olla temmonen."
"Oliko siellä vain poikia — eikö ollenkaan tyttöjä?" kysyi herra
Burton.