"Kyllä tiellä oli pikku tyttö kantta, mutta te oli niin pieni, ettei te taanut tulla pöytään. Titte kaniini-emo ottaa pienokaiten tyliintä ja leikkii ten kantta, että 'pom pom pojovatta'. Titte lapti vätyi, ja kaniini-äiti liekutti titä keinutuolitta ja lauloi:
"'Itä meni mettään
Kaniinia ampumaan
Nahkaa tieltä noutamaan.'
"Titte kaniini-pienokainen kyllättyi äitiintä ja meni laattialle ja jyömi ympäji kätillään ja jaloillaan, eikä te tullut ollenkaan likaitekti eikä ten polvet tulleet kipeikti, kun ten ei tajvinnut jyömiä likaitella matolla, vaan tai pujotella puhtaiden lehtien ja tananjalkojen lomitte. Tiedätkö, että minä olin kejjan kaniini?"
"Kerroppas meille siitä," sanoi herra Burton.
"Harry!" varotti rouva Burton.
"Hän uskoo niin, rakkaani," sanoi herra Burton. "Nyt hän on tuossa tunneherkässä ja haavellisessa mielentilassa, jota hänessä äsken kaipasit. Anna kuulua, Toddy!"
"Kejjan minä olin kaniini ja atuin aivan yktin ontotta puutta. Väliin tulivat toitet kaniinit minua kattomaan, ja me ittuimme kaikki takajaloillamme ja kumajjuimme toitiamme kuuntelemaan. Väliin tulivat koijat minua kattomaan, mutta minä annoin niiden vain toittaa ovikelloa, enkä pyytänyt niitä titälle. Titte tuli hejja, joka pyyti minua mukaanta. Minun piti naujattaa pikku poikia tijkuktetta. Ja minä lähdin ja titte minä juoktin tuujen talin ympäji ja otin maatta ylöt ihmitiä ja muita käjtälläni."
"Eihän kaniineilla ole kärsää," sanoi herra Burton.
"Kyllä minä ten tiedän, mutta minä muutuinkin elehvantikti," sanoi Toddy. "Ja minä nottin käjtälläni maatta heinää ja kaikellaitta, ja ihmitet antoivat minulle paljon leivoktia ja karamellia nähdäkteen, kuinka minä niitä käjtälläni töin ja minä olin niin ito, että minuun mahtui kaikki, eikä minulla ollut äitiä, joka oliti tanonut: 'Älä työ liikaa leivoktia ja karamellia, tulet taijaakti, Toddy'."
"Eikö muuta?" kysyi herra Burton. "Olemme valmiit kuulemaan mitä hyvänsä."