"Niin," sanoi Toddy miettiväisesti, "titte minä muutuin jalopeujakti ja minun täytyi kiljua niin, että kujkkuni tuli aivan hiekkaitekti. Titte minä taat muutuin pikku pojakti, ja minun oli kauhea nälkä. Ja te on nyt juuji."
"Voitko vastustaa tuollaista viittausta, rakkaani," sanoi herra Burton.
Rouva Burton avasi huoahtaen laatikon ja ojensi Toddylle leivoksen tuon nuoren miehen huomauttaessa:
"Tämä on palkinto tiitä, että minä kejjoin kaikitta noitta atioitta, jotka olivat kaikki ihan totia, eikö olekin?"
Tällöin saapui seurue pienelle putoukselle, ja Willy sanoi:
"Emmekö syö ensiksi?"
"Emme vielä," sanoi rouva Burton, "me syömme samaan aikaan kuin tavallisestikin."
"Mutta juoda te voitte niin paljon kuin haluatte," sanoi herra Burton.
"Joki on täynnä vettä."
"Minusta tuntuu kuin ei minulle koskaan enää tulisi jano," sanoi Willy. "Mutta olisipa Terry nyt täällä. Se uisi hakemaan tikkuja. Mutta etkö sinä, Harry eno rupea koiraksi? Ole sinä olevinasi Terry, niin minä olen Harry eno, ja minä heitän sinulle puunkappaleita veteen." Tällävälin oli Toddy vaeltanut rantaan ja katseli eteenpäin kumartuneena kaloja. Heiluva kivi, jolla hän seisoi, oli kostea, ja Toddy oli niin toimessaan, että kumartui yhä enemmän eteenpäin. Yht'äkkiä kuului kova loiskahdus ja huutoa; Toddy oli pudonnut polviaan myöten veteen. Hänen pelastamisensa oli vain hetken työ; vaikeampi oli saada hänet lopettamaan itkunsa.
"Mikä tulee nyt neuvoksi?" vaikeroi rouva Burton.