"Riisu häneltä sukat ja kengät ja anna hänen olla avojaloin," sanoi herra Burton. "Ilmahan on lämmin, ei hän mitenkään voi vilustua."
"Voi," riemuitsi Tod. "Taanko minä olla avojaloin koko päivän? Olitipa tämä joki aivan meidän luonamme; tilloin minä hyppäitin joka päivä veteen. Willy, Willy, jot tahdot jotakin oikein hautkaa niin putoa jokeen."
Mutta Willy oli hävinnyt ja repi parhaillaan irti sammalta eräästä kallionkolosta. Tässä toimessa täti hänet yllätti. Sammalta repiessään Willy puhui:
"Minusta — tästä — tulee hyvä — tyyny; sinä — voit — istua — sillä."
Yht'äkkiä hän lopetti sekä puhumasta että sammalta nyhtämästä, sillä suuri mätäs oli irtautunut. Willy horjahti kiljahtaen taaksepäin, sillä pieni käärme oli nähtävästi asustanut mättäässä ja päästi nyt omalla tavalla tyytymättömyytensä rauhanhäiritsemisestä ilmoille.
"En minä laita kenellekään koskaan mitään," huudahti Willy. "Kun vain suljen silmäni, näen heti tuon käärmeen."
"Rakas pikku Willy," sanoi rouva Burton hellästi häntä hyväillen.
"Jospa täti nyt voisi jollakin tavalla saada sinut sen unohtamaan."
"Et sinä voi," nyyhkytti Willy, "mutta ehkä — ehkä piirakkapalanen sen voisi tehdä. Voisihan sitä ainakin koettaa."
Rouva Burton riensi ottamaan esille piirakkaa miehensä huomauttaessa, että Willyssä oli synnynnäistä valtioviisautta. Kun hän sitten tutkivasti katseli ympärilleen peljäten, että Toddy Willyn esimerkkiä seuraten valittaisi jotakin vaivaa, jonka parantamiseen piirakka olisi sopivaa, huomasi hän, että poika oli kateissa.
"Oh, hän on hävinnyt, Harry! Riennä etsimään häntä. Ehkä hän on mennyt putouksille. Meidän olisi pitänyt asettua kauvemmas koskesta!"