Herra Burton juoksi joen rantaa ylöspäin, mutta ei nähnyt jälkeäkään
Toddysta.
Loppujen lopuksi hän kuuli kosken kuohunnan yli heleän äänen laulavan uudelleen ja uudelleen yhtä ja samaa säettä vanhasta metodistilaulusta:
"Armon virta se kuohuilee."
Seuraten ääntä hän kurkisti rantatörmän ylitse alas koskeen. Siellä hän näki Toddyn auringon valaisemalla kallionkielekkeellä aivan putouksen alapuolella. Hän oli aivan haltioissaan ja näytti molemmin käsin ikäänkuin viittovan kuohuja puoleensa, sitten hän heitti päänsä pystyyn ja lauloi säkeensä entistä pontevammin. Laulaessaan hän hyppi hurjasti ympäri ja näytti siltä kuin olisi hänen pieneen ruumiiseensa niin suuren sielun ollut mahdoton mahtua.
Pitkin rantatörmän alapuolella kulkevaa hiekkakäytävää lähestyi rouva
Burton, joka pelkonsa ajamana myöskin oli lähtenyt Toddya etsimään.
"Voi, täti, täti!" huudahti Toddy huomatessaan tätinsä ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, "kattot, kuinka veti tanttii! Näetkö tinä kaikkia noita kauniita valoja, joita Jumala tinne on tytyttänyt? Etkö toivo, että voitit mennä niiden ketkelle ja lentää niiden läpi. Tilloin ne hyppelitivät tinun päälleti ja tinä pudittelitit itteti puhtaakti ja titte tinä taat uudelleen lentäitit niiden ketkelle. Ja muutamin paikoin on aivan kuin taivat. Minä tiedän, tillä minä näin kejjan. Kaikki enkelit teitoivat tiellä ja lentelivät ulot ja titälle ja naujoivat niin iloitetti. Ja Jetut ittui jantatöjmällä ja katteli heitä ja naujoi myötkin!"
Herra Burtonista ei näkynyt muuta kuin silmät ja hattu, kun hän piilopaikastaan tarkkasi keskustelua, jonka hän luuli johtavan mielipiteiden ristiriitaan. Mutta näin ei käynytkään, sillä rouva Burton sieppasi Toddyn syliinsä ja suuteli häntä. Toddy rimpuili vastaan huutaen:
"Älä tee niin, muutoin tilmäni menevät ihan tekaitin, enkä minä tahdo titä."
Burtonit eivät tänäpäivänäkään tiedä, kuinka kauvan Toddyn kiihtymystä olisi kestänyt, sillä tieltä kuuluva kova kavioiden kapse veti herra Burtonin huomion puoleensa. Taakseen kääntyessään hän näki, kuinka toinen hänen lankonsa hevosista hurjaa laukkaa kiiti Hillcrestiin päin ja tien tomusta häämöitti Willy, joka juuri oli heittänyt ohjakset käsistään. Hänen läpitunkeva huutonsa voitti vedenkin pauhinan.
Vanhana ratsumiehenä herra Burton ajatteli ensi sijassa hevosta; mutta tämä kiiti niin hurjaa vauhtia edessä olevaa selvää tietä, että inhimilliset tunteet saivat herra Burtonissa voiton, ja hän riensi Willyn avuksi.