"Minä — voi — voi — aijoin vaan — voi — voi — viedä hevoset juomaan — voi-i-i, niinkuin isä aina tekee, kun se — oih, kuinka kyynärpäähän koskee — se riuhtaisi itsensä irti ja läksi laukkaamaan. Ja minä tartuin ohjaksiin pysähdyttääkseni sitä — ja voi — sitten se kaatot minut maahan suulleni ja veti minua pölyssä perässään ainakin kymmenen virstaa. Minä nielin pölyä ja hiekkaa niin paljon kuin vain voin, mutta luultavasti minulla on vielä suu täynnä."
Herra Burton riisui nopeasti toisen hevosen valjaista ja läksi ilman satulaa nelistämään karkurin jälkeen. Hänen vaimonsa, joka oli aavistanut onnettomuutta, riensi ylös joelta Toddyn kanssa, vei pojat vaunujen luo ja vannotti heitä olemaan alallaan, kunnes eno palaisi.
"Emmekö me voi puhua?" kysyi Toddy.
"Ei, jos se ei ole ehdottomasti välttämätöntä," sanoi rouva Burton, joka monen huolehtivan ihmisen tavoin, koetti huolellisesti välttää kaikkea, mikä olisi voinut estää häntä vaipumasta suruunsa. "Eivätkö pikku pojat koskaan voi olla hiljaa?"
"Kyllä, jos heidän sisässään on joku, joka voi pitää heitä hiljaa."
Tuskastuneena otti rouva Burton esille kaikki eväät, ja käski poikien tulemaan toimeen omin päin. Itse hän meni tielle ja tähyili huolissaan miestään. Väsyneenä turhaan odotukseen hän palasi vaunujen luo. Siellä olivat pojat sil'aikaa tehneet puhdasta jälkeä. He olivat syöneet koko piirakan ja leivokset, sokerin, joka olisi ollut tarpeellinen kahviin — herra Burton oli luvannut valmistaa sen oikein sotilastapaan —, juoneet kaike maidon sekä nakutelleet sardiinilaatikon muodottomaksi koettaessaan sitä kivellä aukaista.
"Voi teitä, kelvottomat pojat!" puhkesi rouva Burton. "Mitä teidän eno parkanne nyt saa syödäkseen kun hän palaa, Willyn vallattomuuden tähden niin likaisena, nälkäisenä ja janoissaan?"
"Emmehän me ole koskeneetkaan korppuihin, Alice täti," sanoi Willy. "Niitä eno antoi meille, kun me valitimme, että meillä oli kauhea nälkä ja onhan tuolla joki täynnä vettä, niinkuin hän sanoi, kun hän luuli, että me olimme janoissamme."
Tämä puolustus ei näyttänyt tyydyttävän rouva Burtonia. Hän meni kuitenkin uudelleen tielle sulattaen senkin ajatuksen, että hänen miehensä saisi nähdä nälkää, kunhan hän vain palaisi terveenä. Aika kului verkalleen. Pojat kävivät rauhattomiksi, sitten niskoitteleviksi, kunnes vihdoinkin herra Burton siinä kello kolmen ajoissa palasi. Karkuri oli ehtinyt melkein kotiin, pudottanut tiellä kengän, ja takaa-ajaja oli ollut pakotettu turvautumaan sepän apuun. Hevosta ei oltu kaikesta päättäen milloinkaan käytetty ratsuna, ja kylän pojat ilkkuivat ratsastajan huonoa ohjaamistaitoa. Nyt oli hän vain niin hirveästi nälissään.
"Mutta pojat ovat syöneet kaikki, leipää ja korppuja lukuunottamatta," huokasi rouva Burton. "Minä en syönyt palaakaan."