"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."
"Haukanpetän kalliolle", innostui Toddy.
"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen — tiedäthän, mitä tarkotan? — ja minä katselen vain koko ajan sinua."
Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille suurempaa pölypilveä.
"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo kävellä minun kanssani?"
"Kyllä — minä tahdon pitää sinulle seuraa", sanoi Willy.
"Ja minä autan", sanoi Toddy molempien poikien kiiruhtaessa tätinsä tykö.
"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."
"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me juoksimme tomussa."
"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."